Johdanto ja konteksti
Kirjallisuudessa toistuva teema on se, että psykiatria ja psykoterapia ovat ajoittain lainanneet nykyfysiikan käsitteistöä tapana uudelleenajatella kliinisiä ilmiöitä ja teorianmuodostusta; tähän sisältyy siirtymä varhaisista newtonilaisista metaforista eksplisiittisesti ”kvanttifysikaalisiin” metaforiin syväpsykoterapiassa ja rajatilatutkimuksessa.[1, 2] Eräässä tämän siirtymän eksplisiittisessä kuvauksessa esitetään, että newtonilaiset periaatteet (ja analogisesti Freudin newtonilaiset konstruktit) voivat olla hyödyllisiä ”terapian tiettyyn syvyyteen asti”, mutta ”tämän pisteen jälkeen” ”asianmukaiset metaforat ovat kvanttifysiikan metaforia”.[1, 2] Tässä kehystyksessä kvanttimetaforia käytetään tutkimaan ”duaalisuutta, vapaata tahtoa ja potilas-terapeutti-vuorovaikutusta”, asettaen kliinisen toimijuuden ja terapeuttisen dyadin analogian keskiöön eikä sen reuna-alueille.[1, 2]
”Kvantti–psyyke”-ristiinhedelmöityksen historiallista linjaa edustavat myös (enemmän elämäkerrallisessa ja aatteenhistoriallisessa rekisterissä) selostukset Carl Jungin ja Wolfgang Paulin ”ideoiden pallottelusta”, mikä on toiminut viitepisteenä myöhemmälle työlle, joka etsii käsitteellisiä siltoja kvanttiteorian ja psykiatrian/psykologian välille.[3] Sama laaja kulttuurinen hetki kuvataan joskus samanaikaiseksi sekä psykiatrian että kvanttifysiikan perustavanlaatuisten kehitysaskelten kanssa; esimerkiksi huomautetaan, että vuonna 1913 (vuosi, joka yhdistetään Jaspersin varhaiseen psykiatriseen työhön) Niels Bohr julkaisi vetyatomin kvanttiteorian ja nosti esiin hätkähdyttävän mahdollisuuden, ettei ehkä ole olemassa ”yhtä objektiivista hyväksyttyä todellisuutta”, vaan että se ”syntyi havainnoinnin kautta”.[4]
Eri lähteiden välillä on tärkeää erottaa (i) kvantti-ideoiden metaforinen/metodologinen käyttö kliinisen työn episteemisten rajojen ja suhteellisten piirteiden ilmaisemiseksi ja (ii) kirjaimelliset mekanistiset väitteet siitä, että aivot toteuttavat kvanttiprosesseja, jotka ovat vastuussa psykiatrisista oireista tai tietoisuudesta.[5–7] Useat kirjoittajat korostavat nimenomaan metaforista tarkoitusta ja varoittavat, että ”yhteensopivuus ei tarkoita aivotoiminnan kirjaimellista vastaavuutta” kvanttimekaniikan kanssa, vaan asettaa kvanttiperiaatteet ”metaforisiksi työkaluiksi” monimutkaisille psykologisille ilmiöille.[5]
Havaitsijavaikutus ja epävarmuus
Keskeinen metodologinen rinnastus on täysin neutraalin havaitsijan hylkääminen sekä kvanttimittauksessa että psykoanalyyttisessa/psykoterapeuttisessa käytännössä, jolloin useat lähteet vetävät suoria analogioita kvanttihavainnoinnin ja terapeutin osallistumisen välille kaksisuuntaisessa kliinisessä prosessissa.[8] Eräässä vaikutusvaltaisessa psykoanalyyttisessa kehystyksessä psykoanalyysin kuvataan kehittyneen ”perinteisestä yksisuuntaisesta mallista, jossa terapeutti on objektiivinen havaitsija” ”kaksisuuntaiseen malliin”, joka korostaa vuorovaikutusta ja toteaa eksplisiittisesti, että ”käsitys siitä, että terapeutti voi olla neutraali havaitsija”, on ”hylätty”.[8] Sama teksti linkittää tämän suoraan Kööpenhaminan aikakauden ”neutraalin kokeen tekijän/havaitsijan käsitteen hylkäämiseen” ja väittää, että kokeen tekijän tietoisuus harjoittaa ”kriittistä metafyysistä vaikutusta” kvanttikokeiden tuloksiin subatomitasolla.[8]
Relationaalisissa/psykoanalyyttisissa keskusteluissa Heisenbergin epätarkkuusperiaatteeseen viitataan usein vähemmän kirjaimellisena fyysisenä rajoitteena ja enemmän mallina subjektiivisuuden ja mittaussidonnaisuuden pohtimiselle: eräs lähde lainaa suoraan, että ”havaitsijan asema ja havaintotapahtumat vaikuttavat kerätyn datan luonteeseen”, ja päätteleen, että ”havainnot eivät ole objektiivisia eivätkä absoluuttisia”, vaan ”muuttuvat havaitsijan tai analyytikon suhteessa potilaaseen omaksuman ainutlaatuisen näkökulman mukaan”.[9] Sama argumentaatiolinja korostaa, että fysiikassa ”meidän on eristettävä ja määritelmän mukaan muutettava aaltoa tai hiukkasta tutkiaksemme sitä”, käyttäen tätä metodologisena analogiana sille, miten kliininen tutkimus tai tulkinta voi muuttaa sitä, mikä tulee havaittavaksi analyyttisessa tilanteessa.[9]
Läheisesti liittyvä säie keskittyy itsehavaitsemiseen psykiatrisena/psykoterapeuttisena episteemisenä ongelmana: eräs teksti toteaa, että on ”mahdotonta” tehdä ”objektiivisia” havaintoja omista ajatuksistaan ja tunteistaan, koska havaitsija käyttää noita samoja ajatuksia ja tunteita havaintojen tekemiseen, kun taas psykiatrinen teoria olettaa usein ”selkeän eron” havainnoivan osan ja havaitun osan välillä itsessä.[10] Tässä esityksessä ”kvanttifysiikan analogioita” ehdotetaan keinona ”selventää tätä paradoksia”, ja näiden monimutkaisuuksien ymmärtäminen linkitetään ”monien psykoterapian arvoitusten” ymmärtämiseen.[10]
Psykologian tutkimusmetodologiassa ”havaitsijavaikutus” kehystetään myös yleisenä tieteellisenä haasteena mittaamisessa: eräs artikkeli määrittelee havaitsijavaikutuksen ”vaikutukseksi, joka havainnoinnilla on tulokseen”, erottaa ulkoiset ja sisäiset havainnoinnin muodot ja argumentoi, että havaitsijavaikutusten huomiotta jättäminen voi tuoda mukanaan ”vääristymiä”, jotka vaarantavat validiteetin ja reliabiliteetin.[11] Sama työ ehdottaa tietoisuustaitoa (mindfulness) ”alustaksi havaitsijavaikutuksen huomioimiseen, tutkimiseen ja tarkoitukselliseen hyödyntämiseen” sekä reflektion tyyliksi, joka pyrkii ”purkamaan” havaitsijavaikutuksia tarkkailemalla nykyhetken kokemusta ilman arvostelua tai jatkojalostusta.[11]
Komplementaarisuus
Komplementaarisuutta käytetään toistuvasti siltakäsitteenä psykiatriassa, koska se tarjoaa rakenteellisen tavan käsitellä näennäisesti sovittamattomia kuvauksia toisiaan täydentävinä ja välttämättöminä sen sijaan, että ne pakotettaisiin yhteen, yhtenäiseen näkökulmaan.[12, 13] Eräs psykiatris-psykoterapeuttinen sovellus ehdottaa eksplisiittisesti, että ”lääketieteellis-psykiatrisella” ja ”psykoterapeuttisella” lähestymistavalla on kummallakin oma sisäinen logiikkansa, joka on ”riippumaton toisestaan ja samanaikaisesti täydentävä”, vedoten suoraan Bohrin periaatteeseen ”erilaisten näkökulmien omaavien havaitsijoiden saaman sovittamattoman datan” systematisoinnissa.[13] Siihen liittyvässä metodologisessa siirrossa sama lähestymistapa ehdottaa, että jokainen potilas ”tulisi tutkia samanaikaisesti ja itsenäisesti” näistä kahdesta ”koordinaattijärjestelmästä”, painottaen rinnakkaisia näkökulmia yhden näkökulman supistamisen sijaan.[13]
Mieli–keho- ja biopsykososiaalisissa keskusteluissa komplementaarisuutta käytetään myös ilmaisemaan, miksi täydellinen, samanaikainen kuvaus voi olla mahdotonta: eräs teksti toteaa, että ”täydellinen samanaikainen kuvaus” biokemiallisista ja psykologisista aivoprosesseista on ”mahdotonta”, ja että mitä tarkemmin biokemialliset prosessit tunnistetaan, ”sitä enemmän menetetään” ”mielen olemuksen” ymmärtämisessä.[14] Toinen komplementaarisuuteen perustuva malli määrittelee komplementaarisuuden vaativan ”kaksi yhteensopimatonta kuvausta” kuvaamaan jotakin ”kokonaisuudessaan” ja toteaa, että ”ihmisorganismin fyysinen ja henkinen puoli ovat kaksi täydentävää käsitettä”, sitoen tämän eksplisiittisesti komplementaarisuuteen kvanttijärjestelmien määrittelevänä ominaisuutena.[12]
Useat lähteet erottavat komplementaarisuuden nimenomaisesti Kööpenhaminan tulkinnasta säilyttäen silti komplementaarisuuden arvon psykologian moninaisille selitystavoille: yksi ehdottaa Physikosia, Biosia, Sociusta ja Logosta ”teoreettisen selityksen täydentävinä perustoina” ja neuvoo pysymään yhdessä perustassa kerrallaan samalla kun siirrytään täydentävään perustaan saman kohteen osalta ”ilman epäjohdonmukaisuutta”.[15] Sama lähde argumentoi, että psykologialla ”ei voi olla Kööpenhaminan tulkintaa sinänsä” vertailukelpoisen selkeän kokeellisen datan puutteen vuoksi, asettaen näin komplementaarisuuden ensisijaisesti filosofiseksi/teoreettiseksi pluralismin työkaluksi pikemminkin kuin fysiikan mittaushäiriötarinan suoraksi tuonniksi.[15]
Komplementaarisuus ulotetaan myös tietoisuustutkimukseen keinona uudelleenkehystää vastakohtia (analyysi/synteesi, logiikka/intuitio, tekeminen/oleminen) ”avokätisemmäksi konjugaatioksi”, jolloin jotkut kirjoittajat lisäävät eksplisiittisesti, että fysiikan epätarkkuusperiaate saa metaforista merkitystä rajoittamalla tällaisten komplementtien ”saavutettavissa olevaa määrittelyn tarkkuutta”.[16]
Superpositio ja romahtaminen
Superpositio ja romahtaminen toimivat erityisen tuottavina metaforina psykiatriselle epämääräisyydelle, ambivalenssille ja siirtymälle esijäsennellystä kokemuksesta jäsenneltyyn raportointiin; jotkut lähteet esittävät myös kirjaimellisia neurobiologisia hypoteeseja (esim. mikrotubulustilat) metaforisen käytön ohella.[6, 17] Metaforapohjainen psykologinen selostus kuvaa eksplisiittisesti ”tiedostamatonta” ”mielentilojen superpositiona” ja kuvaa tietoisuutta ”tiedostamattomien kokemusten dekoherenssina”, käyttäen aaltofunktion ”romahtamista” fyysisenä analogiana tiedostamattoman siirtymiselle tietoiseksi ”olemisen psyykkisellä tasolla”.[6]
Toiset tekstit kääntävät superposition suoremmin kliiniseen fenomenologiaan, ehdottaen esimerkiksi, että selitykselliset ja psykoterapeuttiset mahdollisuudet voivat nousta esiin ”superpositiologisesta logiikasta” ja dissonanssista ”skitsofrenian ensisijaisessa prosessiajattelussa”, mukaan lukien eksplisiittisesti monimaailmatulkinnasta vaikutteita saanut kuva (”Everettin kvanttiontologia psykoottisen havainnon ’vaihtoehtoisissa maailmoissa’”).[18] Eksplisiittisemmin muodollisessa/mittausanalogisessa lähestymistavassa eräs malli väittää, että kysyminen henkilöltä, mitä hän ajattelee ”juuri nyt”, johtaa ”introspektioon ja tilojen superposition romahtamiseen yksittäiseksi ajatukseksi”, painottaen romahtamista tiedustelun ja raportoinnin seurauksena pikemminkin kuin puhtaasti sisäisenä mekanismina.[19]
Kognitiivisen mallinnuksen kirjallisuudessa, joka hyödyntää kvanttityyppistä matematiikkaa, superpositiota käsitellään tapana edustaa ”erittäin syvän epävarmuuden tiloja”, joita ”ei voida mallintaa klassisilla todennäköisyysjakaumilla”, tukien väitettä, että kvanttiformalismit voivat edustaa kognitiivista epämääräisyyttä paremmin kuin klassiset todennäköisyysmallit.[20] Kvanttiprediktiivisen aivotoiminnan formulaatioissa superpositio määritellään eksplisiittisesti ”määrittelemättömäksi tilaksi” ennen romahtamista, ja sen tulkitaan ilmaisevan ”konfliktia ja monitulkintaisuutta potentiaalisten havaittavien tilojen välillä”, jolloin romahtaminen kuvataan ”siirtymäksi superposition tilasta määriteltyyn tilaan”.[21]
Kietoutuminen ja terapeuttinen suhde
Epälokaalisuuteen ja kietoutumiseen (entanglement) viitataan tässä kirjallisuudessa useilla eri tavoilla: metaforana suhteelliselle/interpersonaaliselle dynamiikalle, yleistettyinä ”kvanttityyppisinä” järjestelmäkäsitteinä ja (joissakin tapauksissa) väitteinä psykofyysisistä tai mieli–keho-epälokaaleista korrelaatioista, jotka ovat kokeellisen testauksen kohteena.[22–24] Järjestelmäteoreettinen laajennus (Yleinen kvanttiteoria) ennustaa ”epälokaaleja, yleistettyjä kietoutumiskorrelaatioita” varsinaisten kvanttijärjestelmien ulkopuolella ja odottaa tällaisia korrelaatioita, kun globaalit havaittavat ovat ”yhteensopimattomia tai täydentäviä” osajärjestelmien havaittaviin nähden, mitä sitten sovelletaan psykologiaan ja biologiaan.[23]
Psykoterapeuttisen suhteen tasolla jotkut selostukset kuvaavat terapeutin ja potilaan välistä vuorovaikutusta kaksisuuntaisena vaikutuksena, joka voidaan käsitteellistää kietoutumisen kaltaisena kytkentänä: yksi määritteleekin transferenssin ja vastatransferenssin kaksisuuntaiseksi ”terapeutin ja potilaan tiedostamattomien väliseksi vuorovaikutukseksi” ja tunnustaa ”mahdollisen vaikutuksen paitsi terapeutista potilaaseen, myös potilaasta terapeuttiin”.[19] Erillisessä artikkelissa ehdotetaan, että ”intuitiivinen vastaus” on potilas–terapeutti-vuorovaikutuksen kulmakivi, ja esitellään ”epälokaali neurodynamiikkamalli”, joka täydentää klassista viestintää ”epälokaaleilla ja osallistavilla informaatiokanavilla”, jotka nousevat keho-aivo-mieli-järjestelmän kvantti-klassisesta luonteesta, linkittäen eksplisiittisesti kliiniset ilmiöt, kuten ”ajatuksensiirron” ja ”synkronisiteetin”, tähän malliin.[25]
Jotkut lähteet menevät pidemmälle ehdottamalla metodologisia työkaluja psykofyysisen ”kaukovaikutuksen” testaamiseen: eräs artikkeli käsittelee kietoutumista ”lokaalin realismin” loukkauksena psykofyysisessä kontekstissa ja ehdottaa informaatioteoreettisen Bellin epäyhtälöalgoritmin ulottamista lääketieteeseen ja psykologiaan arvioimaan, voiko ”kaukovaikutus” olla todellista tutkittavassa ilmiössä.[24] Vastakkaisessa episteemisessä kannassa QBismiin orientoitunut kritiikki argumentoi, että perinteisen kvanttiteorian onttista epälokaalisuutta ja kietoutumista on käytetty metaforina terapeuttiselle prosessille (mukaan lukien ”potilas-terapeutti-lääke-kietoutuminen”), mutta QBismissä epälokaalisuus ja kietoutuminen ovat toimijan ”subjektiivisia uskomusasteita”, mikä haastaa aiemmat onttiset metaforat kehystämällä ne episteemisiksi.[22]
Epistemologia ja menetelmä
Useat lähteet argumentoivat, että psykiatria tukeutuu usein (implisiittisesti tai eksplisiittisesti) klassisen fysiikan oletuksiin havaitsijasta riippumattomasta objektiivisuudesta, kun taas kvanttipohjaiset metaforat nostavat keskiöön havaitsijan osallistumisen, kontekstisidonnaisuuden ja yhden kuvauksen realismin rajat.[26, 27] Eräs empiirinen/metodologinen tutkimus toteaa eksplisiittisesti, että vaikka kvanttimekaaniset periaatteet korvasivat newtonilaiset fysiikassa, psykiatria jatkaa newtonilaisten periaatteiden soveltamista ”mielen ja sen sairauksien malleissa”, ja se kehystää kvantti-ideat mahdollisesti johdonmukaisemmiksi kliinikoiden kokemusten kanssa havaitsijan roolista ja interpersonaalisista suhteista.[26]
Empiirisesti tuo sama tutkimuslinja raportoi, että psykiatreille annettiin kliinisiä skenaarioita, jotka vastasivat kvanttifysikaalisia versus klassisia periaatteita, ja että vastaajat pitivät ”kvanttiperiaatteiden” skenaarioita merkittävästi todennäköisemmin omien kokemustensa mukaisina. Tällaisten havaintojen olemassaolo tulkitaan usein tukevan (vähintään) kvanttijohdettujen metaforien uskottavuutta kliinisille ilmiöille, joihin liittyy havaitsijan osallistumista ja suhteellista monimutkaisuutta, sen sijaan että ne osoittaisivat mitään kirjaimellista kvanttimekanismia hermokudoksessa.[26]
Epistemologisia kritiikkejä nousee myös psykiatrian laajemmista tieteenfilosofisista keskusteluista: eräs artikkeli argumentoi, että biopsykososiaalista psykiatriaa (kun se perustuu analogioihin neuroverkkoteorian ja klassisen tilastollisen mekaniikan välillä) vaivaavat ”jännitteet ja epäjohdonmukaisuudet” koskien ”kausaatiota, fyysistä mittakaavaa ja objektiivisuutta”, ja esittää kvanttiperiaatteisiin perustuvaa post-klassista paradigmaa mahdollisena lähteenä paremmalle ”selitysvoimalle” ja ”teoreettiselle koherenssille”.[28] Toinen kommentaari viittaa siihen, että psykiatrian jännitteelle dogmatismin ja eklektismin välillä ei ehkä ole ”ratkaisua” muun kuin ”menetelmäpohjaisen psykiatrian” kautta, joka käyttää eri menetelmiä eri tarkoituksiin, nostaen samalla esiin mahdollisuuden integroidusta aivojen ja mielen teoriasta, joka ”perustuu kvanttimekaanisiin käsitteisiin” ratkaistakseen siirtymän rinnakkaisesta neuroprosessoinnista peräkkäiseen mielen kokemukseen.[29]
Useat lähteet kehystävät nämä kysymykset paitsi kliinisenä retoriikkana, myös yleisenä mallinrakennuksen ongelmana monimutkaisuuden vallitessa: yksi toteaa eksplisiittisesti, että ”havaitsijasta tulee siten mallien rakentaja, monimutkaisuuden hallitsija”, mikä antaa hoidolle ”aidosti empaattisen suhteen” luonteen, ja asettaa vastakkain reduktionistiset ”rakennusmetaforat” ja kompleksisuusteoreettiset ”verkostometaforat”, jotka painottavat suhteita ja dynaamista avoimuutta.[18]
Kvanttikognitio ja muodolliset mallit
Erillinen (ja suhteellisen teknisesti kurinalaisempi) perinne käyttää kvanttitodennäköisyyttä, kvanttilogiikkaa ja niihin liittyvää formalismia sellaisten kognitiivisten ja käyttäytymisdatan mallintamiseen, jotka rikkovat klassista todennäköisyyttä ja logiikkaa; nämä lähestymistavat nähdään joskus suoraan relevanteina psykiatriselle arvioinnille ja laskennalliselle psykiatrialle.[20, 30] Tässä perinteessä yksi motiivi on se, että kognitiiviset ilmiöt ”rikkovat rutiininomaisesti klassisen logiikan ja todennäköisyyden lakeja” ja että kognitiivinen data voi osoittaa ”probabilistista interferenssivaikutusta”, mikä motivoi kvanttimatemaattisen koneiston soveltamista kognitioon ja päätöksentekoon.[20]
Keskeinen konstruktio on komplementaarisuus arvioinnissa ja kysymyksiin vastaamisessa: eräs selostus määrittelee komplementaarisuuden toisensa poissulkevina mittausolosuhteina, joissa ”mittausten järjestyksellä on merkitystä”, ja soveltaa tätä psykologisiin kysymysjärjestyksen vaikutuksiin (esim. rehellisyyden arviointi), joissa molempia vastauksia ei voida mitata samanaikaisesti ja joissa järjestys vaikuttaa vastauksiin.[31] Samassa esityksessä yhteensopimattomuus viittaa epätarkkuuden kaltaiseen vaihtokauppaan (varmuus yhdestä vastauksesta tarkoittaa epävarmuutta toisesta) ja superposition kaltaiseen rajoitteeseen (ei voida olla varmoja molemmista samanaikaisesti), yhdistäen nämä eksplisiittisesti kvanttiteorian ”epätarkkuusperiaatteeseen” ja ”superpositioperiaatteeseen”.[31]
Liittyvä mallinnuskehys, Kvanttiprediktiiviset aivot, toteaa, että ”ylhäältä alas -ennusteet ja alhaalta ylös -todisteet ovat komplementaarisia” siten, että yhden tilan määrittäminen vaatii ”ei-reduktiivisen epävarmuuden” hyväksymistä toisesta, ja se linkittää tämän komplementaarisuuden kvanttimittausten ei-kommutatiivisuuteen.[21] Metodologisesti se väittää Bayesilaisen viitekehyksen olevan riittämätön ”yhteensopimattomille näkökulmille” ja käyttää sen sijaan projektiivista mittausta ja romahtamiskieltä mallintaakseen tilapäivityksiä epätavallisten yllätysten ja kontemplatiivisen kokemuksen alla.[21]
Lopuksi, eksplisiittisesti psykiatrisia sovelluksia ehdotetaan kvanttipäätösteorian ja kvanttitodennäköisyyden kautta: eräs artikkeli puoltaa ”kvanttipäätösteorian hyödyntämisen tärkeyttä psykiatriassa” ja antaa esimerkkisovelluksen autismitutkimukseen, kun taas toinen työ kehystää kvanttitodennäköisyyden hyödylliseksi käyttäytymisen mallintamisessa, kun otetaan huomioon epävarmuuden yleisyys inhimillisessä vuorovaikutuksessa maailman kanssa, ja korostaa järjestysvaikutuksia keskeisenä sovellusalueena.[30, 32]
Kritiikki ja varaumat
Toistuva varauma on, että kvanttiterminologia voi jäädä metaforiseksi, ellei rakenneta sisällöllistä matemaattista tai empiiristä siltaa: eräs analyysi päättelee, että rinnastukset kvanttimekaniikan ja psykologian välillä ”vaikuttavat puutteellisesti perustelluilta”, todeten, että kvanttifysikaalinen terminologia henkisen kokemuksen ymmärtämisessä ”ei nouse tieteellisen teorian tasolle, vaan jää metaforaksi”, vaikka se samalla vakuuttaa, että ”kvanttipsykologialla on ennustepotentiaalia”.[6] Toinen lähde erottaa samalla tavalla mallien arvon ”metaforina” ja ne ”ratkaisemattomat ongelmat”, joita syntyy, kun metaforat otetaan kirjaimellisina ”todellisuuden selityksinä”.[33]
Lisäkriittinen huomio koskee näyttöstandardeja kvanttimekanistisille väitteille psykiatriassa ja tietoisuustutkimuksessa: eräs neuropsykiatriaan orientoitunut teksti toteaa, että mielen/aivojen/tietoisuuden kvanttiteoriat ovat ”yksinkertaisesti malleja, teorioita ja oletuksia”, ja korostaa, ettei ole olemassa ”vakuuttavia kokeita, jotka tukisivat niiden väitteitä”, vaikka se luonnehtiikin valtavirran neuropsykiatrisia paradigmoja puutteellisiksi.[34] Jotkut kliinisesti suuntautuneet lähestymistavat leimaavat tieteellisen perustansa nimenomaan spekulatiiviseksi vedoten samalla kvanttitietoisuusteorioihin ja kaukokatselu/mediumismi-kirjallisuuteen mahdollisena tukevana näyttönä, mikä korostaa riskiä käsitteellisestä liukumisesta kurinalaisesta mallinnuksesta erittäin spekulatiivisille alueille.[35]
Samaan aikaan useat kirjoittajat pyrkivät nimenomaan estämään ”kvanttimystiikkaa” korostamalla, että kvanttiperiaatteiden arvo voi olla metaforinen ja heuristinen: eräs artikkeli painottaa, että kvanttiperiaatteet voivat toimia ”metaforisina työkaluina monimutkaisten psykologisten ilmiöiden ymmärtämiseen” ja toteaa eksplisiittisesti, ettei tämä tarkoita aivotoiminnan ”kirjaimellista vastaavuutta” kvanttimekaniikan kanssa, huomauttaen samalla, että psykologiset muuttujat ovat moninaisia ja toisiinsa kytkeytyneitä tavoilla, jotka tekevät kvantifioinnista haastavaa fysiikkaan verrattuna.[5]
Yhteiset piirteet
Heterogeenisen kirjallisuuden läpi nousee esiin useita leikkaavia yhteisiä piirteitä, jotka vaikuttavat suhteellisen vankoilta (vaikka kirjoittajat olisivat eri mieltä kirjaimellisista mekanismeista).[5, 28] Alla oleva taulukko tiivistää pienen joukon toistuvia ”kvanttivaikutteisia” motiiveja ja niitä psykiatrisia/psykologisia kohteita, joita niillä valaistaan.
- Ensinnäkin, osallistuva-havaitsija-epistemologia esiintyy sekä psykoanalyyttisessa teoriassa (neutraaliudesta luopuminen) että kvanttimittaustarinoissa, jotka nimenomaan hylkäävät neutraalin kokeen tekijän/havaitsijan, luoden jaetun painotuksen tutkijan/kliinikon sisällyttämisen välttämättömyydelle havaitun kuvauksessa.[8, 37]
- Toiseksi, komplementaarisuus toimii rakenteellisena pluralismina: tarvetta useille, yhteensopimattomille mutta välttämättömille näkökulmille käytetään kehystämään mieli–keho-, biokemiallis-psykologisia ja lääketieteellis-psykoterapeuttisia kaksoispuolilähestymistapoja yhteisesti vaadittuina, mutta ei samanaikaisesti toteutettavissa olevina yhdessä kuvauksessa.[12, 14]
- Kolmanneksi, epämääräisyys ja superpositio tarjoavat muodollisen ja metaforisen kielen kognition syvälle epävarmuudelle ja psykiatrisille kokemuksille, joissa sanoittaminen tai kysyminen näyttää kiteyttävän yhden polun useiden mahdollisuuksien joukosta.[19–21]
- Neljänneksi, kontekstisidonnaisuus ja järjestysvaikutukset – jotka on formalisoitu ei-kommutatiivisuuden ja interferenssin kautta kvanttikognitiossa – tarjoavat tavan mallintaa, miksi kysymysten, havaintojen tai interventioiden järjestys voi muuttaa havaittua psykologista vastetta; tämä on ilmiö, jolla on suoraa merkitystä arvioinnille ja terapiaprosessille.[20, 21, 31]
- Viidenneksi, holismi ja ”kokonaisvaltaisuus” toistuvat motivoivana rinnastuksena: kvanttiteorian painotus kokonaisuudesta nähdään relevanttina psykopatologialle, jossa ”mielen alueen yhtenäisyyden särkyminen” on keskeinen piirre; tämä motivoi pyrkimyksiä silloittaa subjektiiviset mielen ominaisuudet ja fyysiset aivoprosessit informaatioteoreettisten tai ontologisten (esim. bohmilaisten) konstruktien kautta.[38, 39]
10. Johtopäätökset
Kokonaisuutena tarkastellut lähteet tukevat kuvaa, jossa kvanttifysiikka toimii psykiatriassa ensisijaisesti episteemisten ja metodologisten metaforien varantona – havaitsijan osallistuminen, komplementaarisuus, epämääräisyys, kontekstisidonnaisuus ja holistinen kytkeytyvyys – joita käytetään ilmaisemaan objektiivisuuden rajoja ja moninaisten kuvausten tarvetta kliinisessä tieteessä.[6, 8, 13, 31] Kirjallisuus viittaa myös siihen, että kun kvantti-ideoita käytetään kurinalaisina muodollisina työkaluina (kvanttitodennäköisyys, komplementaarisuuteen perustuvat mallit, kvanttipäätösteoria), ne voivat tuottaa testattavia malleja kognitiosta ja päätöksenteosta epävarmuuden vallitessa, mikä voi olla merkityksellistä psykiatriselle arvioinnille ja laskennalliselle psykiatrialle, erityisesti vastausten järjestysvaikutusten ja interferenssin kaltaisten ilmiöiden osalta.[30–32]
Samanaikaisesti useat kirjoittajat varoittavat nimenomaisesti, että kvanttiterminologia psykologiassa voi jäädä ”metaforaksi” ilman kypsää psyyken matemaattista mallia ja että spekulatiiviset laajennukset voivat ylittää näytön, mikä korostaa heuristisen arvon erottamista väitteistä kirjaimellisista kvanttimekanismeista aivoissa.[6, 34] Tasapainoinen luku tästä kirjallisuudesta kohtelee kvanttivaikutteisia lähestymistapoja tuottavimpina silloin, kun ne (i) selventävät episteemisiä rajoja ja kliinikon ja potilaan välistä vuorovaikutusta käytännössä ja (ii) tarjoavat muodollisia todennäköisyystyökaluja sellaisten kognitiivisten ja päätöksentekoilmiöiden mallintamiseen, jotka vastustavat klassisia selityksiä, samalla kun mekaanisia väitteitä ja epälokaaleja kliinisiä tulkintoja käsitellään hypoteeseina, jotka vaativat suhteutettua empiiristä tukea.[5, 6, 24]
