Johdanto ja konteksti
Kirjallisuudessa toistuvana teemana on, että psykiatria ja psykoterapia ovat ajoittain lainanneet nykyfysiikan käsitteellistä sanastoa keinona ajatella uudelleen kliinisiä ilmiöitä ja teorianmuodostusta, mukaan lukien siirtymän aiemmista Newtonian metaforista kohti eksplisiittisesti "kvanttimaisia" metaforia syväpsykoterapiassa ja raja-tilojen esityksissä.[1, 2] Eräässä tämän siirtymän eksplisiittisessä lausunnossa väitetään, että newtonilaiset periaatteet (ja analogisesti Freudin newtonilaiset rakenteet) voivat olla hyödyllisiä "tiettyyn terapian syvyyteen asti", mutta että "sen pisteen tuolla puolen" "sopivia metaforia ovat kvanttifysiikan metaforat".[1, 2] Tuossa viitekehyksessä kvanttimetaforia käytetään "dualismin, vapaan tahdon ja potilas-terapeutti-vuorovaikutuksen" tutkimiseen, jolloin kliininen toimijuus ja terapeuttinen dyadi asetetaan analogian keskiöön sen reuna-alueiden sijaan.[1, 2]
"Kvantti-psykeen" ristiinpölytyksen historiallista perimää edustavat myös (elämäkerrallisemmassa / aatehistoriallisessa rekisterissä) kuvaukset Carl Jungin ja Wolfgang Paulin "ideoiden heittelystä puolin ja toisin", mikä on toiminut viitepisteenä myöhemmälle työlle, jossa etsitään käsitteellisiä siltoja kvanttiteorian ja psykiatrian/psykologian välille.[3] Samaan laajaan kulttuuriseen hetkeen viitataan joskus samanaikaisena sekä psykiatrian että kvanttifysiikan perustavanlaatuisten kehitysaskelten kanssa; esimerkiksi todetaan, että vuonna 1913 (vuosi, joka yhdistetään Jaspersin varhaiseen psykiatriseen työhön) Niels Bohr julkaisi vetyatomin kvanttiteorian ja herätti hämmentävän mahdollisuuden siitä, että ei ehkä ole olemassa "yhtä ainoata objektiivista hyväksyttyä todellisuutta", vaan se "syntyi havainnoinnin kautta".[4]
Lähdeaineistojen kesken on tärkeää erottaa (i) kvantti-ideoiden metaforiset/metodologiset käytöt kliinisen työn episteemisten rajojen ja relationaalisten piirteiden artikuloimiseksi sekä (ii) kirjaimelliset mekanistiset väitteet siitä, että aivot toteuttavat kvanttiprosesseja, jotka ovat vastuussa psykiatrisista oireista tai tietoisuudesta.[5–7] Useat kirjoittajat korostavat nimenomaisesti metafyysistä tarkoitusta varoittaen, että "yhtymäkohta ei väitä aivotoiminnan kirjaimellista yhteneväisyyttä" kvanttimekaniikan kanssa, vaan sen sijaan asettaa kvanttiperiaatteet "metaforisiksi työkaluiksi" monimutkaisille psykologisille ilmiöille.[5]
Havainnoitsijavaikutus ja epävarmuus
Keskeinen metodologinen rinnakkaisuus on täysin neutraalin havainnoitsijan hylkääminen sekä kvanttimittauksessa että psykoanalyyttisessä/psykoterapeuttisessa käytännössä, ja useat lähteet vetävät eksplisiittisesti analogioita kvanttihavainnoinnin ja terapeuttien osallistumisen välille kaksisuuntaisessa kliinisessä prosessissa.[8] Eräässä vaikutusvaltaisessa psykoanalyyttisessä viitekehyksessä psykoanalyysia kuvataan sen kehittyvän "perinteisestä yksisuuntaisesta mallista, jossa terapeutti on objektiivinen havainnoitsija" kohti "kaksisuuntaista mallia", joka korostaa vuorovaikutusta, todeten nimenomaisesti, että "käsitys siitä, että terapeutti voi olla neutraali havainnoitsija", on "hylätty".[8] Sama teksti yhdistää tämän nimenomaisesti Kööpenhaminan aikakauden mukaiseen "neutraalin kokeilijan/havainnoitsijan käsityksen hylkäämiseen" ja väittää, että kokeilijan tietoisuus harjoittaa "kriittistä metafyysistä vaikutusta" kvanttikokeellisiin tuloksiin subatomisella alueella.[8]
Relationaalisissa/psykoanalyyttisissä keskusteluissa Heisenbergin epävarmuusperiaatteeseen vedotaan usein vähemmän kirjaimellisena fyysisenä rajoitteena ja enemmän mallina subjektiivisuuden ja mittauspainotteisuuden tarkastelulle: eräs lähde lainaa eksplisiittisesti, että "havainnoitsijan asema ja havainnointiteot vaikuttavat kerätyn datan luonteeseen", ja päättää, että "havainnot eivät ole objektiivisia eivätkä absoluuttisia", vaan "muuttuvat havainnoitsijan tai potilaaseen suhteessa olevan analyytikon ainutlaatuisen näkökulman mukaan".[9] Sama päättelylinja korostaa, että fysiikassa "meidän on eristettävä ja määritelmän mukaan muutettava aalto tai hiukkanen voidaksemme tutkia sitä", käyttäen tätä metodologisena analogiana sille, kuinka kliininen tiedustelu tai tulkinta voi muuttaa sitä, mikä tulee havainnoinnin kohteeksi analyyttisessä tilanteessa.[9]
Läheisesti liittyvä juonne keskittyy itsensä havainnointiin psykiatrisena/psykoterapeuttisena episteemisenä ongelmana: eräs teksti toteaa, että on "mahdotonta" tehdä "objektiivisia" havaintoja omista ajatuksistaan ja tunteistaan, koska havainnoitsija käyttää samoja ajatuksia ja tunteita havaintojen tekemiseen, kun taas psykiatrinen teoria olettaa usein "selvän eron" itsen havainnoivan osan ja havainnoidun osan välille.[10] Tuossa kuvauksessa "kvanttifysiikan analogioita" ehdotetaan keinona "selventää tätä paradoksia", ja näiden monimutkaisuuksien ymmärtäminen yhdistetään "monien psykoterapian arvoitusten" ymmärtämiseen.[10]
Psykologian tutkimusmetodologiassa "havainnoitsijavaikutus" kehyksitetään myös yleisenä tieteellisenä haasteena mittaamisessa: eräs artikkeli määrittelee havainnoitsijavaikutuksen "vaikutukseksi, joka havainnoinnilla on tulokseen", erottaa havainnoinnin ulkoiset ja sisäiset muodot ja väittää, että havainnoitsijavaikutusten huomiotta jättäminen voi tuoda mukanaan "vinoumia ja vääristymiä", jotka vaarantavat validiteetin ja reliabiliteetin.[11] Sama työ esittää tietoisuustaidot (mindfulness) "alustana havainnoitsijavaikutuksen huomioimiseksi, tutkimiseksi ja tarkoitukselliseksi hyödyntämiseksi" sekä reflektion tyylinä, jonka tavoitteena on "purkaa" havainnoitsijavaikutuksia kiinnittämällä huomiota nykyhetken kokemukseen ilman tuomitsemista tai pitkälle vietyjä selityksiä.[11]
Komplementaarisuus
Komplementaarisuutta käytetään toistuvasti psykiatrian siltakäsitteenä, koska se tarjoaa jäsennellyn tavan käsitellä ilmeisen yhteensovittamattomia kuvauksia molemminpuolisesti välttämättöminä sen sijaan, että ne pakotettaisiin yhteen ainoaan, yhtenäiseen näkökulmaan.[12, 13] Psykiatris-psykoterapeuttinen sovellus ehdottaa eksplisiittisesti, että "lääketieteellis-psykiatrisilla" ja "psykoterapeuttisilla" lähestymistavoilla on kummallakin oma sisäinen logiikkansa, joka on "toisistaan riippumaton ja samanaikaisesti toisiaan täydentävä" suhteessa toiseen, vedoten nimenomaisesti Bohrin periaatteeseen sellaisten "yhteensovittamattomien datojen systematisoimiseksi, jotka on saatu eri näkökulmista toimivilta havainnoitsijoilta".[13] Vastaavassa metodologisessa siirrossa sama lähestymistapa ehdottaa, että kutakin potilasta "tulisi tutkia samanaikaisesti ja itsenäisesti" näistä kahdesta "koordinaattijärjestelmästä" käsin, korostaen rinnakkaisia näkökulmia yhden näkökulman sijaan.[13]
Keho–mieli- ja biopsykososiaalisissa keskusteluissa komplementaarisuutta käytetään myös sen artikuloimiseen, miksi täydellinen, samanaikainen kuvaus voi olla mahdotonta: eräs teksti toteaa, että aivoprosessien biokemiallinen ja psykologinen "täydellinen samanaikainen kuvaus" on "mahdotonta", ja että mitä tarkemmin biokemialliset prosessit tunnistetaan, "sitä enemmän menetetään" "mielen olemuksen" ymmärtämisestä.[14] Toinen komplementaarisuuteen perustuva malli määrittelee komplementaarisuuden vaativan "kaksi epäsopivaa kuvausta" kuvatakseen jotakin "täydellisesti", ja toteaa, että "ihmisorganismin fyysinen ja henkinen puoli ovat kaksi toisiaan täydentävää käsitettä", sitouttaen tämän nimenomaisesti komplementaarisuuteen kvanttijärjestelmien määrittävänä ominaisuutena.[12]
Useat lähteet erottavat komplementaarisuuden eksplisiittisesti Kööpenhaminan tulkinnasta samalla kun ne ylläpitävät komplementaarisuuden arvoa moninaisille selityksen "perusteille" psykologiassa: eräs ehdottaa Physikos-, Bios-, Socius- ja Logos-käsitteitä "teoreettisen selityksen toisiaan täydentävinä perusteina" ja neuvoo pysymään yhdessä perusteessa kerrallaan siirtyen samalla saman kohteen osalta toisiaan täydentävään perusteeseen "olematta epäjohdonmukainen".[15] Sama lähde väittää, että psykologialla "ei voi olla Kööpenhaminan tulkintaa sinänsä", koska vertailukelpoisia selkeitä kokeellisia tietoja ei ole, jolloin komplementaarisuus asetetaan ensisijaisesti filosofisen/teoreettisen pluralismin työkaluksi eikä fysiikan mittaushäiriötarinan suoraksi tuonniksi.[15]
Komplementaarisuutta laajennetaan myös tietoisuustutkimukseen keinona kehystää vastakkainasettelut (analyysi/synteesi, logiikka/intuitio, tekeminen/oleminen) uudelleen "anteliaammaksi konjugaatioksi", jolloin eräät kirjoittajat lisäävät nimenomaisesti, että epävarmuuden fysikaalinen periaate saa metaforisen merkityksen rajoittamalla tällaisten komplementtien "saavutettavissa olevaa spesifikaation tarkkuutta".[16]
Superpositio ja kollapsi
Superpositio ja kollapsi toimivat erityisen hedelmällisinä metaforina psykiatriselle indeterminismille, ambivalenssille sekä siirtymälle ennalta artikuloidusta kokemuksesta artikuloituun raporttiin, ja jotkut lähteet esittävät myös kirjaimellisia neurobiologisia hypoteeseja (esim. mikrotubulustilat) metaforisventojen rinnalla.[6, 17] Metaforavetoinen psykologinen kuvaus edustaa eksplisiittisesti "tiedostamatonta" "mielentilojen superpositiona" ja kuvaa tietoisuutta "tiedostamattomien kokemusten dekoherenssina", käyttäen aaltofunktion "kollapsia" fyysisenä analogiana tiedostamattomasta tietoiseen siirtymälle "olemisen psyykkisellä tasolla".[6]
Muut tekstit kääntävät superposition suoremmin kliiniseen fenomenologiaan, ehdottaen esimerkiksi, että selitykselliset ja psykoterapeuttiset mahdollisuudet voivat nousta "superpositionaalisesta logiikasta" ja epävireisyydestä "skitsofrenian primääriprosessiajattelussa", sisältäen eksplisiittisesti monimaailmatulkinnan inspiroiman mielikuvan ("Everettin kvanttiontologia psykoottisen havainnon 'vaihtoehtoisissa maailmoissa'").[18] Eksplisiittisemmin formaalissa / mittausanalogiseen lähestymistavassa eräs malli väittää, että kysyttäessä henkilöltä, mitä hän ajattelee "juuri nyt", seurauksena on "introspektio ja tilojen superposition kollaboituminen yhdeksi ainoaksi ajatukseksi", korostaen kollapsia kyselyn ja raportin seurauksena eikä puhtaasti sisäisenä mekanismina.[19]
Kognitiivisen mallinnuksen kirjallisuuksissa, jotka omaksuvat eksplisiittisesti kvanttimaisen matematiikan, superpositiota käsitellään keinona edustaa "hyvin syvän epävarmuuden tiloja", joita "ei voida mallintaa klassisilla todennäköisyysjakaumilla", tukien väitettä siitä, että kvanttiformalismit voivat edustaa kognitiivista indeterminismiä klassisten todennäköisyyspohjaisten sekoitemallien tuolla puolen.[20] Kvanttiprosessoivien aivojen muotoiluissa superpositio määritellään nimenomaisesti "määrittelemättömäksi tilaksi" ennen kollapsia ja sitä tulkitaan "mahdollisten havaittavien tilojen välisen konfliktin ja ambivalenssin" ilmauksena, jolloin kollapsi kuvataan "siirtymänä superpositiotilasta määriteltyyn tilaan".[21]
Kietoutuminen ja terapeuttinen suhde
Ei-paikallisuuteen ja kietoutumiseen (entanglement) vedotaan tämän kirjallisuuden parissa useilla eri tavoilla: metaforana relationaaliselle/ihmissuhdedynamiikalle, yleistettyinä "kvanttimaisina" järjestelmäkäsitteinä ja (joissakin tapauksissa) väitteinä kokeellisen testauksen alaisista psyfysikaalisista tai keho–mieli-ei-paikallisista korrelaatioista.[22–24] Järjestelmäteoreettinen laajennus (yleistetty kvanttiteoria) ennustaa "ei-paikallisia, yleistettyjä kietoutumiskorrelaatioita" varsinaisten kvanttijärjestelmien ulkopuolella ja odottaa tällaisia korrelaatioita, kun globaalit havainnoitavat suureet ovat "yhteensopimattomia tai toisiaan täydentäviä" osajärjestelmän havaittaviin nähden, mikä esitetään sen jälkeen sovellettavana psykologiaan ja biologiaan.[23]
Psykoterapeuttisen suhteen tasolla eräät kuvaukset kuvaavat terapeutin ja potilaan välistä vuorovaikutusta kaksisuuntaisena vaikuttuksena, joka voidaan käsitteellistää kietoutumismaisen kytkennän kautta: eräs määrittelee eksplisiittisesti siirron ja vastasiirron kaksisuuntaiseksi "vuorovaikutukseksi terapeutin tiedostamattoman ja potilaan tiedostamattoman välillä" ja tunnustaa "mahdollisen vaikutuksen paitsi terapeutista potilaaseen, myös potilaasta terapeuttuun".[19] Erillinen artikkeli ehdottaa, että "intuitiivinen vaste" on potilaan ja terapeutin välisten vuorovaikutusten kulmakivi, ja esittelee "ei-paikallisen neurodynamiikan mallin" (Nonlocal Neurodynamics model), joka täydentää klassista viestintää "ei-paikallisilla osallistuvilla informaatiokanavilla", jotka nousevat keho/aivot/mieli-järjestelmän kvantti-/klassisesta luonteesta, liittäen kliiniset ilmiöt kuten "ajatusiirron" ja "synkronisuuden" nimenomaisesti tähän malliin.[25]
Jotkut lähteet menevät pidemmälle ehdottomalla metodologisia työkaluja psykofyysisen etävaikutuksen ("action at a distance") testaamiseen: eräässä artikkelissa kietoutumista käsitellään paikallisen realismin loukkauksena psykofyysisessä kontekstissa ja ehdotetaan informaatioteoreettisen Bellin epäyhtälöalgoritmin laajentamista lääketieteeseen ja psykologiseen tieteeseen sen arvioimiseksi, voiko etävaikutus olla todellinen tutkittavassa ilmiössä.[24] Vastakkaisessa episteemisessä kannassa QBismiin suuntautunut kritiikki vättää, että tavanomaisen kvanttiteorian ontollista ei-paikallisuutta ja kietoutumista on käytetty metaforina terapeuttiselle prosessille (mukaan lukien "potilaan, ammatinharjoittajan ja hoidon kietoutuminen"), mutta että QBismissä ei-paikallisuus ja kietoutuminen ovat toimijan "subjektiivisia uskonasteita", mikä kyseenalaistaa varhaisemmat ontolliset metaforasovellukset kehystämällä ne uudelleen episteemisiksi.[22]
Epistemologia ja menetelmä
Useat lähteet väittävät, että psykiatria nojaa usein (implisiittisesti tai eksplisiittisesti) klassisen fysiikan oletuksiin havaitsijasta riippumattomasta objektiivisuudesta, kun taas kvantti-informoidut metaforat nostavat keskiöön havaitsijan osallistumisen, kontekstisidonnaisuuden ja yhden kuvauksen realismin rajat.[26, 27] Eräässä empiirisessä/metodologisessa tutkimuksessa todetaan nimenomaisesti, että vaikka kvanttimekaaniset periaatteet korvasivat Newtonian periaatteet fysiikassa, psykiatria soveltaa edelleen Newtonin periaatteita "mielen ja sen sairauksien malleissa", ja se kehystää kvantti-ideat mahdollisesti paremmin yhteensopiviksi kliinikkojen kokemuksen kanssa havaitsijarooleista ja ihmissuhteista.[26]
Empiirisesti samassa tutkimuslinjassa raportoidaan, että psykiatreille annettiin kliinisiä skenaarioita, jotka vastasivat kvanttifyysisiä ja klassisen fysiikan periaatteita, ja että vastaajat pitivät "kvanttiperiaatteita" edustavia skenaarioita merkittävästi todennäköisemmin kokemustensa mukaisina eron ollessa tilastollisesti merkittävä.[26] Tällaisten havaintojen olemassaolo tulkitaan usein niin, että se tukee (ainakin) kvanttiperäisten metaforien uskottavuutta kliinisissä ilmiöissä, joihin liittyy havaitsijan osallistumista ja relationaalista monimutkaisuutta, eikä se osoita mitään kirjaimellista kvanttimekanismia hermokudoksessa.[26]
Epistemologista kritiikkiä esiintyy myös psykiatrian laajemmissa tieteenfilosofisissa keskusteluissa: eräässä artikkelissa väitetään, että biopsykososiaalinen psykiatria (kun se perustuu hermoverkkoteorian ja klassisen tilastollisen fysiikan välisiin analogioihin) kärsii "jännitteistä ja epäjohdonmukaisuuksista", jotka koskevat "kausaatiota, fysikaalista mittakaavaa ja objektiivisuutta", ja se esittää kvanttiperiaatteisiin perustuvan postklassisen paradigman mahdollisena lähteenä paremmalle "selitysvoimalle" ja "teoreettiselle johdonmukaisuudelle".[28] Toisessa kommentaarissa ehdotetaan, että psykiatrian jännite dogmatismin ja eklektismin välillä saattaa olla "ratkaisematon" muutoin kuin "menetelmäpohjaisen psykiatrian" kautta, joka käyttää eri menetelmiä eri tarkoituksiin, ja siinä nostetaan esiin myös mahdollisuus aivojen ja mielen integroidusta teoriasta, joka "perustuu kvanttimekaanisiin käsitteisiin", jotta voidaan käsitellä siirtymää rinnakkaisesta hermostollisesta prosessoinnista sekventiaaliseen mentaaliseen kokemukseen.[29]
Useat lähteet kehystävät nämä kysymykset paitsi kliinisenä retoriikkana myös yleisenä mallinnuksen ongelmana monimutkaisuuden olosuhteissa: eräässä lähteessä todetaan nimenomaisesti, että "havaitsijasta tulee näin mallien rakentaja, monimutkaisuuden hallitsija", mikä antaa hoidolle "aidosti empaattisen suhteen" luonteen, ja siinä asetetaan vastakkain reduktionistiset "rakennus"-metaforat ja kompleksisuusteoreettiset "verkko"-metaforat, jotka korostavat suhteita ja dynaamista avoimuutta.[18]
Kvanttikognitio ja muodolliset mallit
Erillinen (ja suhteellisesti teknisesti kurinalaisempi) perinne käyttää kvanttitodennäköisyyttä, kvanttilogiikkaa ja niihin liittyviä formalismeja sellaisten kognitiivisten ja käyttäytymiseen liittyvien tietojen mallintamiseen, jotka rikkovat klassista todennäköisyyttä ja logiikkaa, ja nämä lähestymistavat sijoitetaan toisinaan suoraan merkityksellisiksi psykiatrisen arvioinnin ja laskennallisen psykiatrian kannalta.[20, 30] Tässä perinteessä yhtenä motivaationa on se, että kognitiiviset ilmiöt "rikkovat säännönmukaisesti klassisen logiikan ja todennäköisyyden lakeja" ja että kognitiivinen data voi osoittaa "todennäköisyyspohjaista interferenssivaikutusta", mikä motivoi kvanttimatemaattisen koneiston soveltamista kognitioon ja päätöksentekoon.[20]
Keskeinen rakenne on komplementaarisuus arvioinnissa ja kysymyksiin vastaamisessa: eräässä kuvauksessa komplementaarisuus määritellään toisensa poissulkevien mittausolosuhteiden kautta, joissa "mittausten järjestyksellä on väliä", ja tätä sovelletaan psykologisiin kysymysjärjestysilmiöihin (esim. rehellisyyden arviointiin), joissa molempia vastauksia ei voida mitata samanaikaisesti ja joissa järjestys vaikuttaa vastauksiin.[31] Samassa kuvauksessa epäsopivuus merkitsee epävarmuuden kaltaista kompromissia (varmuus yhdestä vastauksesta merkitsee epävarmuutta toisesta) ja superposition kaltaista rajoitusta (kummastakaan ei voida olla varmoja samanaikaisesti), ja nämä kartoitetaan suoraan kvanttiteorian "epävarmuusperiaatteeseen" ja "superpositioperiaatteeseen".[31]
Siihen liittyvä mallinnuskehys, Kvanttiprediktiivinen aivot -malli (Quantum Predictive Brain), toteaa, että "yllhäältä alaspäin suuntautuvat ennusteet ja alhaalta ylöspäin suuntautuva näyttö ovat komplementaarisia", jolloin yhden tilan määrittäminen edellyttää "ei-pelkistettävän epävarmuuden" hyväksymistä toisen osalta, ja se yhdistää tämän komplementaarisuuden kvanttimittausten ei-kommutatiivisuuteen.[21] Metodologisesti se vättää, että bayesiläinen viitekehys on riittämätön "yhteismitattomille näkökulmille", ja käyttää sen sijaan projektiivista mittausta ja kollapsikieltä tilapäivitysten mallintamiseen tavanomaisista poikkeavien yllätysten ja kontemplatiivisen kokemuksen yhteydessä.[21]
Lopuksi eksplisiittisesti psykiatrisia sovelluksia ehdotetaan kvanttipäätösteorian ja kvanttitodennäköisyyden kautta: eräässä artikkelissa puolustetaan "kvanttipäätösteorian soveltamisen tärkeyttä psykiatriassa" ja annetaan esimerkkisovellus autismitutkimukseen, kun taas toisessa työssä kvanttitodennäköisyys kehystetään hyödylliseksi käyttäytymisen mallintamisessa tilanteissa, joissa epävarmuus on vallitsevaa ihmisen ja maailman välisessä vuorovaikutuksessa, ja korostetaan järjestysvaikutuksia keskeisenä sovellusalueena.[30, 32]
Kritiikki ja varoitukset
Toistuvana varoituksena on, että kvanttiterminologia saattaa jäädä metaforiseksi, ellei rakenneta painavaa matemaattista tai empiiristä siltaa: eräässä analyysissä päädytään siihen, että kvanttimekaniikan ja psykologian väliset yhtäläisyydet "vaikuttavat riittämättömästi perustelluilta", ja todetaan, että kvanttifyysinen terminologia mentaalisen kokemuksen ymmärtämisessä "ei yllä tieteellisen teorian tasolle vaan jää metaforaksi", vaikka siinä samalla väitetäänkin, että "kvanttipsykologialla on ennustavaa potentiaalia".[6] Toinen lähde tekee samoin eron mallien arvon "metaforina" ja "käsittämättömien ongelmien" välillä, joita syntyy, kun metaforat otetaan kirjaimellisina "todellisuuden selityksinä".[33]
Lisäkritiikki koskee todistusaineistoon liittyviä standardeja psykiatrian ja tietoisuustutkimuksen kvanttimekaanisille väitteille: eräässä neuropsykiatriaan suuntautuneessa tekstissä todetaan, että mielen/aivojen/tietoisuuden kvanttiteoriat ovat "yksinkertaisesti malleja, teorioita ja oletuksia", ja korostetaan, että "niiden väitteitä tukevia vakuuttavia kokeita ei ole", vaikka siinä luonnehditaankin valtavirran neuropsykiatrisia paradigmoja epätäydellisen riittäviksi.[34] Jotkut kliinisesti suuntautuneet lähestymistavat myös leimaavat tieteellisen perustansa nimenomaisesti spekulatiiviseksi samalla kun ne vetoavat tietoisuuden kvanttiteoriaa sekä etäkatselua ja meediotutkimusta käsittelevään kirjallisuuteen mahdollisena tukevana näyttönä, mikä korostaa käsitteellisen ajautumisen riskiä kurinalaisesta mallinnuksesta erittäin spekulatiivisille aloille.[35]
Samanaikaisesti useat kirjoittajat yrittävät eksplisiittisesti estää "kvanttimystiikkaa" korostamalla, että kvanttiperiaatteiden arvo voi olla metaforinen ja heuristinen: eräässä artikkelissa korostetaan, että kvanttiperiaatteet voivat toimia "metaforisina työkaluina monimutkaisten psykologisten ilmiöiden hahmottamiseen", ja siinä todetaan nimenomaisesti, että tämä ei merkitse "aivotoiminnan kirjaimellista yhdenmukaistamista" kvanttimekaniikan kanssa, samalla kun huomautetaan, että psykologiset muuttujat ovat moninaisia ja keskenään yhteydessä tavoilla, jotka tekevät kvantifioinnista haastavaa fysiikkaan verrattuna.[5]
Yhteiset piirteet
Heterogeenisessä kirjallisuudessa nousee esiin useita leikkaavia yhteisiä piirteitä, jotka ovat suhteellisen vankkoja (vaikka kirjoittajat olisivat eri mieltä kirjaimellisista mekanismeista).[5, 28] Alla oleva taulukko tiivistää pienen joukon toistuvia "kvantti-inspiroituneita" motiiveja ja sen, millaisia psykiatrisia/psykologisia kohteita niillä pyritään valaisemaan.
- Ensinnäkin osallistuja-havaitsija-epistemologia esiintyy sekä psykoanalyyttisessä teoriassa (luopuen neutraaliudesta) että kvanttimittauksen kerronnassa, joka hylkää eksplisiittisesti neutraalin kokeilijan/havaitsijan, mikä luo yhteisen korostuksen tutkijan/kliinikon sisällyttämisen välttämättömyydestä sen kuvaukseen, mitä havainnoidaan.[8, 37]
- Toiseksi komplementaarisuus toimii jäsennettynä pluralismina: tarvetta useille yhteensopimattorille mutta välttämättömille näkökulmille käytetään kehystämään kehon ja mielen, biokemiallis-psykologisten sekä lääketieteellis-psykoterapeuttisten kaksoisnäkökulmien lähestymistapoja yhteisesti edellytettyinä mutta ei samanaikaisesti toteutettavina yhdessä kuvauksessa.[12, 14]
- Kolmanneksi indeterminismi ja superpositio tarjoavat muodollisen ja metaforisen kielen kognition syvälle epävarmuudelle sekä psykiatrisille kokemuksille, joissa jäsentäminen tai kyseenalaistaminen näyttää kiteyttävän yhden liikeradan useiden mahdollisuuksien joukosta.[19–21]
- Neljänneksi kontekstisidonnaisuus ja järjestysvaikutukset – jotka on formalisoitu kvanttikognition ei-kommutatiivisuuden ja interferenssin kautta – tarjoavat tavan mallintaa sitä, miksi kysymysten, havaintojen tai interventioiden järjestys voi muuttaa havaittua psykologista vastetta, mikä on arvioinnin ja hoitoprosessin kannalta suoraan merkityksellinen ilmiö.[20, 21, 31]
- Viidenneksi holismi ja "kokonaisvaltaisuus" toistuvat motivoivana rinnastuksena: kvanttiteorian painotusta kokonaisvaltaisuudelle ehdotetaan merkitykselliseksi psykiatrialle, jossa "yhtenäisyyden hajoaminen mentaalisella alueella" on keskeinen piirre, ja tämä motivoi yrityksiä yhdistää subjektiiviset mentaaliset ominaisuudet ja fyysiset aivoprosessit informaatioteoreettisten tai ontologisten (esim. Bohmilaisten) rakenteiden kautta.[38, 39]
10. Johtopäätös
Kokonaisuudessaan tarkastellut lähteet tukevat kuvaa, jossa kvanttifysiikka toimii psykiatriassa ensisijaisesti epistemologisten ja metodologisten metaforien ohjelmistona – havaitsijan osallistuminen, komplementaarisuus, indeterminismi, kontekstisidonnaisuus ja holistinen kytkeytyminen – joita käytetään ilmaisemaan objektiivisuuden rajoja ja moninaisten kuvausten tarvetta kliinisessä tieteessä.[6, 8, 13, 31] Kirjallisuus viittaa myös siihen, että kun kvantti-ideoita käytetään kurinalaisina muodollisina työkaluina (kvanttitodennäköisyys, komplementaarisuuteen perustuvat mallit, kvanttipäätösteoria), ne voivat tuottaa testattavia malleja kognitiosta ja päätöksenteosta epävarmuuden vallitessa, mikä saattaa olla merkityksellistä psykiatriselle arvioinnille ja laskennalliselle psykiatrialle, erityisesti järjestysvaikutusten ja interferenssinkaltaisten ilmiöiden osalta vasteissa.[30–32]
Samanaikaisesti useat kirjoittajat varoittavat nimenomaisesti, että kvanttiterminologia voi psykologiassa pysyä "metaforana" ilman kypsää psyyken matemaattista mallia ja että spekulatiiviset laajennukset voivat karata näyttöä edelle, mikä korostaa sen tärkeyttä, että heuristinen arvo erotetaan väitteistä kirjaimellisista kvanttimekanismeista aivoissa.[6, 34] Tämän kirjallisuuden tasapainoinen lukeminen pitää siksi kvantti-inspiroituneita lähestymistapoja tuottavimpina silloin, kun ne (i) selventävät episteemisiä rajoja ja kliinikon ja potilaan välistä vuorovaikutusta käytännössä ja (ii) tarjoavat muodollisia todennäköisyystyökaluja sellaisten kognitiivisten ja päätöksentekoon liittyvien ilmiöiden mallintamiseen, jotka vastustavat klassisia selityksiä, samalla kun mekaanistisia väitteitä ja ei-paikallisia kliinisiä tulkintoja käsitellään hypoteeseina, jotka vaativat oikeasuhtaista empiiristä tukea.[5, 6, 24]
